Saaristoseminaari 2019

MITÄ ON PSYKOFYYSINEN PSYKOTERAPIA?

Psykofyysinen psykoterapia eli kehopsykoterapia on kattonimike psykoterapioille, joiden keskiössä on keho-mieli –yhteyden huomioiminen. Ihminen nähdään kokonaisuutena, jossa keho ja mieli ovat erottamattomasti toisiinsa kytkeytyneitä, samoin ihminen nähdään osana ympäristöään ja suhteiden verkkoa. Kasvuympäristö, kulttuuri, kokemukset, ihmissuhteet ja elämäntilanne vaikuttavat yksilöön, yksilöt reagoivat toinen toisiinsa.

Psykofyysisessä psykoterapiassa voidaan puhumisen lisäksi työskennellä kehollisin menetelmin. Huomiota kiinnitetään kehotietoisuuteen ja sanattomaan vuorovaikutukseen. Ymmärrys autonominen hermoston toiminnasta ja vireystilan säätelystä on psykoterapian keskiössä. Psykoterapiasuhteessa kiinnitetään huomiota vuorovaikutteiseen tunnesäätelyyn ja tavoitteena on potilaan itsesäätelytaitojen kehittyminen.

Kehopsykoterapian juuret ovat 1900-luvun alun psykoanalyytikoiden työssä. Psykofyysisen lähestymistavan oppi-isinä voidaan pitää mm. Otto Fenicheliä (1897-1946), Sandor Ferencziä (1873-1933), Georg Groddeckia (1866-1934), sekä Wilhelm Reichia (1897-1957), jotka kiinnostuivat siitä, miten potilaan psyyken rakenne ja puolustusmekanismit ilmenivät myös fyysisellä tasolla mm. lihasjännityksinä ja hengityksen rajoitteina ja miten kehoon vaikuttamisen kautta voitiin tavoittaa tunteita, joita pelkällä psykoanalyysilla ei tavoitettu.

Viimeisten sadan vuoden aikana kehopsykoterapia on kehittynyt muiden psykoterapioiden ja neurotieteiden kanssa rinta rinnan. Erilaisia kehopsykoterapian alasuuntauksia on satoja. Suomessa kehopsykoterapiakoulutuksia on järjestänyt kaksi yhdistystä: Suomen luonneanalyyttinen kehopsykoterapiayhdistys ja Psykofyysinen psykoterapia ry (entiseltä nimeltään Suomen psykofyysinen psykoterapiayhdistys).

Psykofyysisen psykoterapia ry:n järjestämä koulutus perustuu George Downingin menetelmään ja elämäntyöhön. Downingin työn alkuvaiheet pohjautuvat psykodynaamiseen objektisuhdeteoriaan. Myöhemmissä vaiheissaan hän on ottanut työskentelytapaansa vaikutteita enemmän kognitiivis-behavioraalisten psykoterapian teoriasta ja menetelmästä. Työskentelytapa on integratiivinen ja monen eri psykoterapiasuuntauksen edustajat ovat kokeneet mielekkääksi yhdistää sitä omaan viitekehykseensä.

Downingin teorian keskiössä on kehon järjestäytyminen (body organizing). Tällä käsitteellä tarkoitetaan kaikkea sitä hienovireistä jäsentymistä ja muutosta, mitä kehossa tapahtuu kaikessa toiminnassa ja vuorovaikutussuhteissa. Nämä pienet muutokset tapahtuvat jatkuvana virtana ja ilmenevät mm. asennoissa, liikkeissä, eleissä, ilmeissä, äänensävyissä, lihastonuksessa ja hengityksessä. Kehon järjestäytyminen on proseduraalista tietoa ja pitkälti tiedostamatonta. Näistä pienistä liikahduksista ja niihin liittyvistä tunteista ja ajatuksista on kuitenkin mahdollista tulla tietoiseksi.

Kehon järjestäytymisen mallit syntyvät ja kehittyvät jo varhaislapsuudessa ja muokkautuvat edelleen lapsuuden ja nuoruuden aikana. Aikuisuuteen mennessä meillä kaikilla tietyt mallit ovat “ylikäytettyjä”, toiset taas “alikäytettyjä”. Mallit, jotka ovat olleet tarpeellisia varhaisemmassa elämänvaiheessa eivät välttämättä toimi enää. Psykofyysisessä psykoterapiassa onkin mahdollista lisätä tietoisuutta omista kehon järjestäytymisen ja vuorovaikutuksessa olemisen tavoista ja oppia tämänhetkisen elämän kannalta tarkoituksenmukaisempia malleja. Yhtenä psykofyysisen psykoterapian tavoitteena voidaankin pitää kehon järjestäytymisen ja sen myötä myös tunteiden säätelyn joustavuutta ja laajempaa kirjoa. Pohjimmiltaan tässä prosessissa on kyse sisäistyneiden vastavuoroisten suhteiden kentästä, ihmisen suhteesta itseensä ja ulkomaailmaan.

Psykofyysisessä psykoterapiassa voidaan työskennellä hyvin hienovaraisin menetelmin. Työskentelyssä huomioidaan aina potilaan mielen rakentuminen ja tunteiden säätelykyky. Käytetyt menetelmät ovat aina suhteessa terapiasuhteen laatuun ja terapian senhetkiseen kontekstiin.